Oi ihana söppänä pupunen meni tosta ohi! Että tuikkelis-tui vaan.

Ai että, ei kyllä vähään aikaan ole ollut näin ihanaa aamua! Sopivan rauhallinen hieman hempeilevä musiikki soi kahvikupponen kourassa ja tunti sitten herännyt. Lopputuloksena ihanan rauhallinen mutta suht. virkeä olo. Moni kaipaisi tähän tilanteeseen tuorean sanomalehden tietyltä toimittajalta, mutta minä kaipaisin tähän tilanteeseen tietyn halittavan. Koska mielestäni ei ole parempaa tapaa aloittaa aamua, kuin nauttia aamun rauhallisuudesta rakkaan ihmisen kanssa joko punkan pohjalla tai aamupalapöydässä.
No juupa juu, on tässä hetkessä muutakin ihanaa kuin vain tämä hetki. Nimittäin mielialaani piristää vaihteeksi sekä eilinen, että myöhempi tämä päivä. Eilen olin nimittäin tyttöystäväni kanssa ja myöhemmin menimme tapaamaan inttikaveriani sekä erästä neljättäkin ihmistä samalla. Nallekarhuksi häntä kutsukaamme nallemaisen luonteensa ja olemuksensa vuoksi. Kävimme kokiksella kahvilassa, mutta "iso limu" ei ollut tarpeeksi iso, joten hain itselleni kaupasta 1½l halppiskolajuoman. Myöhemmin tänään ruoan jälkeen olen tapaamassa jotakuinkin pitkäaikaisinta ystävääni joka minulla tällä hetkellä on. En ole nähnyt häntä itkään aikaan ja on ihana tavata häntä taas! Mitään suunnitelmia ei vielä edes ole mutta spontaanius on monessa asiassa hyväksi ja se pätee myös tähän. Elämäni tuppaa kyllä muutenkin olemaan aika spontaania: en usein aamulla vielä tiedä, että missä illalla tai yöllä olen. Tiedän, kuulostaa pahalta, mutta ei se sitä ole. Se on vain nuoren miehen elämää, ja uskottelen itselleni olevani normaali (JA PAH!).
Olen tässä pohtinut sellaista merkillistä seikkaa liittyjen näihin blogitekstini tynkiin, että kaikilla teksteillä tuppaa olemaan yksi yhteinen asia. Nimittäin minust ainakin kikrjoittajana tuntuu, että rakkahini kaunoinen esiintyy melkeinn jokaisessa tekstissä. Pitkään (jo edellistäkin tekstiä kirjoittaessa) olen tätä seikkaa pohtinut ja seikkahan on saletti. Vaan mistähän se johtuu? Poohdinnoillahan yleensä lienee jonkin tasoisia tuloksia, ja omani ovat tässä asiassa pitkältia arvauksia tai jotain sinne päin. Tässä välissä joku taas ajattelee: "Sinäkö muka pohdit ja saat vielä tuloksiakin!" , mutta hiiteen tuollaiset skeptisyydet nyt asian ollessa vakava! Niin juu, tosiaan asiaan voisi vitkuttelemattakin mennä... Olen vahvasti sitä mieltä, että kyseisen henkilön esiintyminen teksteissä voisi johtua hänen tärkeydestään minulle tai hänen kanssaan vietetystä ajasta, koska hän on vapaa-aikanani eniten tapaamani ihminen. Mielestäni suuri teksteissä esiintymisen aste voi viitata myös siihen, että ajattelen häntä paljon mikä puolestaan on yleensä tyypillistä varsinkin suhteen alkuvaiheelle. Olemme kuitenkin seurustelleet nyt 7kk ja välissä oli ainakin osaltani hieman vaisumpi vaihe, mutta nyt on jostain taas saatu uutta potkua ja halipula on ollut välillä aikamoinen (kuten juurikin nytkin). Ja nyt on sitten ½blogiekstiä meistä alettuani pohtimaan asiaa, hehe. Nauttikaa ja kärvistelkää nahoissanne!

Sairasta touhua

No justiinsa juu. Oon sitte vaihteeks kotona. Tarkotus oli mennä tänään jo kouluunkin asti, mutta eihän mua saatu hereille ennen klo 12:ta. Vihdoin ylös kampeuduttuani neljän tunnin herättelyn jälkeen vastasi (kuulemma äsäiseen) tekstiviestiin tyttöystävältäni, jossa kysyi, että missä mä LÄSKI olen. Otin tietenkin asian huumorilla, mutta vitsiä en jaksanut itse vääntää, vaan laitoin jotakin "lyhyttä". Kerroin kuitenkin olevani taas poissa ja jotain syyn tynkääkin (Älä valita, mulla on huono muisti).
On kyllä ollut tylsä päivä. Kävin mahtavassa Rekolan keskustassa ostamassa keksiä, tilasin uudn läppärin rikki menneen tilalle, söin keksiä, kuuntelen Stratovariusta, puhuin mielitiettyni kanssa puhelimessa. Ah ihanaa, ilostuin ma, kun soitti hän, piristellen hetkiäin! Ja niitä vaivoja on siis ollut pää-, niska-, hartia-, selkä-, jalka- ja tamuskipu. Lisäksi nenä valuu poskea pitkin, vähän korvissa painetta, eikä ruokahalu ole ihan kohdallaan. Söin silti tänään kalaa (NAM!)

Maailma on jännä paikka

Eilen oli ns. verkostoneuvottelu, jossa käsiteltiin viimeaikaista oloani ja mietittiin, että miten kanssani toimitaan. Lääkärini suositteli koulunkäyntini keventämistä. En pitänyt sitä vielä silloin hyvänä ajatuksena, mutta illemmalla tajusin jo itsekin, ettei koulussa istuminen kannata, jos keskittyminen ja oppiminen on viimeaikaista tasoani. Nyt olen yhdessä ohjaajien kanssa päättänyt lomailla tämänviikon ja todennäköisesti kevennämme lukutaakkaani pudottamalla aikakin yhden kurssin pois. Sinänsä ikävä pitkittää muutenkin jälkeen jääneitä opintojani...
Tänään on siis ensimmäinen suunnitellusti pois oleva päivä. Heräsin tavallista myöhempään ja otin aamun rennosti, vaan nyt olen matkalla kotia kohti, koska piti käydä maistraatissa ja pankissa. Kiitos ystävälleni, joka lähti mukaani kysyttyäni! En edes kysyessäni olettanut tämän lähtevän, mutta olen iloinen, että sain seuraa. Noi mun edessä istuvat suutelee suht. kiihkeästi ja tulee kaipuu...

Turhaako, vai eikö turhaa. Kas siinä klisee!

Kuten hulluimmat teistä jo tietävätkin, olin eilen Peijaksen päivystyspoliklinikalla. Nyt sitten siitä enemmän ja "turhan" käynnin hyödykkyyden arvioimista
Kaikki alkoi istuessani toimistoon ja huokaistessani syvään. Huokaisu ei ollut tahallinen, eikä tarkoituksen mukainen, mutta kiitän vuorossa ollutta ohjaajaa siitä, että huokaisin. Minä nimittäin huokaisin ja hän tärppäsi heti "Everythin alright?"-fiiliksen. Everything definitely wasn't alright. Aloin vuolaasti vuodattamaan pelkojani hänelle. Vahvoja pelkoja olivat mm. oma vointini, sen muuttuminen ja alkava kouluviikko. Jos jo keskiviikosta lähtien en ole kyennyt keskittymään ja perjantaina lähes romahdin, niin mitenkä mahtaisi viikko alkaa! Tahi loppua...
Kaikessa epävarmuudessani istuin toimistossa ja yritin parhaani mukaan kuvata tunteitani ja tuntemuksiani. Minulle soitettiin ambulanssi, joka kiikutti minut päivystyspoliklinikalle. (Ihan teidän riemuksenne viljelen sanahirviöitä :P)
Peijaksessa istuin iiiihanat pari tuntia odotellen lääkärille pääsyä. Olin odotellessa hermostuneena raapaissut vasempaan ohimooni ikävän näköisen haavan ja verta oli valunut aika pahan näköisesti. Lääkäri kiinnittikin ensimmäisenä siihen huomiota ja kerroin, ettei se ole vakavaa tai käynnin syy. Kaiken kaikkiaan yllätyin todella paljon lääkärin lähettäessä minut päivystävän psykiatrin arviointiin. (Lue: "osasin odottaa")
Kartoitettuaan aikansa tilannetta psykiatri tuli siihen tulokseen, ettei osastohoitojakso ole tarpeen, koska itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut. Hän passitti minut kotiin, mutta jotain jäi tästäkin sinänsä turhasta käynnistä käteen, muutakin kuin pelkkä luu: nimittäin nahka, heh heh XD Mutta juu, siis tosiaan jutustelin psykiatrin kanssa puolisen tuntia. Tuona aikana hän sai laannutettua pelkojani ja rauhoitettua muutenkin. Hän sanoi, että tilanne on suhteellisen turvallinen, koska vahingoittamisajatuksia ei ole ollut. Lisäksi hän sai vakuutettua minut tilanteen suhteellisesta vakaudesta, ja ettei kannata liikaa/turhia murehtia, koska tilanne ei tosiaan ollut vielä kauhean vakava ja avohoidon toteutuessa hoidettavissa. Kahdeksalta peijaksessa, puoli yhdeltä kotiovella ja hetki vain, kun taksi olikin jättänyt pihan ja minä sängyssä vetelemässä piiiitkiä hirsiä.

Peijaksen päivystyksessä

Ei siitä sitten sen enempää ainakaan vielä.

Ylös alas, kiikkuu kaakkuu

Huhhuh, mun olo on vaihdellu ihan sikana!
En tiijä, et mist se johtuu, mut on vaa ollu iha helekatin paha olo koko viikon.
Kaikki alkoi maanantaina musiikkiterapeutin toteamuksesta piilevästä pahasta olosta. Jo tiistaina huomasin sen itsekin, ja se on vain pahentunut pahentumistaan! Tänään jouduin jopa lähtemään koulusta kesken kaiken lähtemään omaan pehmoiseen sänkyyni. Nyt illemmalla lähes viikon surkumurkuilun jälkeen oloni on hiukan parantunut. Olin sängyssä ja sitten jossain vaiheessa pelasin tietokoneella. Nyt olen jälleen hieman piristynyt, mutta jossain se vielä kytee...

Viikonloppujuoksut

Huhhelis huu! Oli vaihteeksi aika poissaolevainen viikonloppu. Perjantaina lähdin kaverin kanssa käymään Biltemassa ostamassa pikaliimaa. Siitä huolimatta tuli ostettua muutakin: ostimme nimittäin samalla minulle jalkatuet polkupyörään, koska usein tulee kyydittyä ystäviä, joten jalkoja ei enää tarvitse roikottaa. Lauantaina tapasin erästä hyvää ystävääni pitkästä aikaa ja isuimme baarissa Tiksissä. Minähän join tietenkin pelkkää kokista tai jotain sinne päin. Puoli kymmeneksi menin mummilleni, pelasimme korttia ja sitten kävimme iltapalan jälkeen nukuskelemaan. Päivällä ruoan jälkeen tyttöystävälle ja sain sovittua hieman joustoa paluuaikaan, joten kykenimme viettämään hieman ekstraa toistemme kanssa :) Hänen veljensä vain päätti ilmeisesti tulla vahtimaan, ettei mitään semmoista tapahdu. Joka tapauksessa tuli yllättäen vierailulle puhelinsoittonsa jälkeen.

Aikamiehensyndrooma

Olen tässä pohdiskellut ilmiötä, johon tänään heräsin. Sitä voi kutsua monilla nimillä. Kuvaavimpia ovat varmasti vanheneminen ja aikamiehensyndrooma. Joko arvaat, mistä on kyse?
Kaikki tämä pohdinta alkoi katsellessani tiellä vastaan kävelevää poikaa. Hänellä oli yllään toppatakki ja -housut sekä sellaiset perus mustat tyylikkäär talvikengät. Ikäisensä tapaan hän pomppi vähän tien laidasta toiseen. Sitten hän päätyikin pysymään toisessa tienreunassa. Mielikuvituksellista kyllä, poika pyrki pysymään vähäisen lumen päällä. Sen havaitessani aloin miettimään, että jonain päivänä hänestäkin tulee tällainen tylsä viivasuoraan tietä pitkinkävelevä kakkapää. Siis ihan tosissaan! Moniko viiskymppinen kävelee metsäpolun vieressä? Moniko tarhaikäinen suostuu kävelemään polulla, vaan juoksee sen vieressä ja kauempanakin? Mikä meitä mielikuvituksettomia elonkimpaleita vaivaa?! Kasvamme ja saamme iän ja kehityksen myötä viisautta ja vastuuta, mutta miksi unohdamme pitää hauskaa arjen keskellä? Muistan hyvin kun olin leikki-ikäinen nassikka. Olimme lähdössä autolla jonnekin enkä jaksanut kävellä. Äiti antoi minulle ratkaisun, jonka toteutin: juoksin autolle. Varmasti monikin aikaihminen olisi tylysti laittanut kumppaninsa ajamaan auton oven eteen. Miten mielikuvituksetonta! Kyllähän aikuiset pitävät hauskaa, mutta valitettavan harvoin ilman päihteitä.

Ärsytys on kova sana ja mönkään menee

Nyt mua vaan ärsyttää ihan sikana!
Eilen minulle tuli postissa uusi puhelinliittymä, jonka sain otettua heti käyttööni. Kuitenkaan internet liittymäni ei tullut, mutta sain sähköpostin, jossa kehoitettiin käymään operaattorin liikkeessä. Odotettuani puolisen tuntia saadakseni palvelua sain odottaa toisen saman moisen kuullakseni, että tminun täytyy päivittää tietojani itse kotona postin sivustolla. Ja tättärää, tulla takaisin käymään! Sekös kismitti. Sitten menin kaverin kanssa istuskelemaan Heurekalle.
No juu, menihän se päivä loppupeleissä ihan mukavasti lopulta. Vaan eipä alkanut tämäkään päivä mitenkään hienosti! Jouduin juoksemaan bussiin, koska en halunnut odottaa kahtakymmentä minuuttia seuraavan tuloa (olisin ehtinyt myös sillä). Vihdoin hieman väsyneenä kouluun vääntäydyttyäni sain kuulla, että äidinkielen koe alkaakin tunnin myöhemmin, kuin mitä normaalisti. Olisin siis voinut hyvin nukkua univelkani taas pois, mutta ehei, enhän minä voinut saada tietoa ajoissa (kuten ei kukaan muukaan, hehheh!). Jotain hyvää tässäkin, koska valitettuani hyvin kipeitä hartioita asiansa hyvin osaava kaveri tarjoutui hieman hierasemaan niitä. Ja hän muuten runnoi ihan kunnolla! Se sattui ja tuntui hyvältä, osin koska sattuminen tuntuu jossain määrin hyvältä, osinkoska selkäni, joka kuulemma oli hirveässä kunnossa, on nyt ihanan löysä. Joo ei nuin voi sanoa, mutta pointinhan kuitenkin tajuaa.
Niin kohta siis alkaa koe ja kokeen jälkeen on henk.koht. muistettavia tekemisiä sekä käynti siellä avohoidon puolella.

Kiirettä pukkaa, ja housuissa on nukkaa

Huppistakeikkaa kun on ollut kiirusta! Luodaan nyt kuitenkin kaiken tämän kiireen keskellä pieni katsaus nykyhetkeen.
Tosiaan, lauantaina oli paluu kotiin. Ensitöikseni tilasin etukortteja ja puhelin- sekä internetliittymän, jotka piti uusia täysi-ikäistymisen myötä. Tai se on helpompaa, koska netti meni mummin kautta (itse silti maksoin) ja puhelin oli prepaid-systeemilla. Rahan tuloa, ei voi estää. Rahan menoa, pitää kestää. Life gives, life takes.unnuntaina kävin korjaamassa mummin sähköpostiongelmat pullapalkalla ja eilen olin ihanan (pakko vähän ylistää joka välissä) tyttöystäväni kanssa koko päivän. Hänen äitinsä laittoi minutkin hommiin salaattia tehtäessä ja nuori pari korjasi pöydän.
Tänään oli ensimmäinen koulupäivä sairaalajakson jälkeen, eikä se todellakaan alkanut hyvin. Mukuin lievästi pommiin, mutta kykenin kuitenkin lähtemään juuri ja juuri ajoissa. Kuitenkin yöpakkasien jäljiltä polkupyöräni vaihteisto oli aivan jäässä ja koetettuani vaihtaa vaihdetta se hajosi totaalsien täydllisesti. Vaihtaja meni takapyörän pinnojen väliin ja vääntyi metallijätteeksi. Talutin pyörän parikymmentä metriä jättääkseni sen kotiin ja lähdin talsimaan. Ilmoitin matkalla opettajalle, että tulen korkeintaan vartin myöhässä ja sanoi odottelevansa muun ryhmän kanssa. Loppupeleissä olin vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Kokeen jälkeen olisi ollut oppilaskuntamme hallituksen kokous, mutta minun oli mentävä pankkiin ja korjaamaan se seevetin polkupyörä. Onneksi sain yhdestä pyörän raadosta sopivan osan ja homma oli hoidettu parissa tunnissa. Nt on hiukkasen nälkä, mutta pian on sapuska, ihanaa.