Lähtöfiiliksissä

Se olisi sitten lähdön paikka tänään. Sovin eilen puhelimitse nuorisokodin ohjaajan kanssa, että kauppareissulta palatessaa noukkivat minut täältä mukaan. Olenkin tyytyväinen lähtöön, koska osastolle tuli yöllä potilas, joka on hieman häiritsevän kovaääninen ja puhelia. Liekö humalassa, mutta tupakalle haisee, yök!
Aamu on mennyt rennosti. Nukuin sikeästi ja aamupala maittoi. Olen pakkaillut vähäisiä rääsyjäni reppuuni ja lukaisin tyttöystävältäni saamani vihkosen, jossa on paljon kaikkea söpöä ja yli-imelää.
Pahoitteluni eilisen blogimerkinnän poisjäämisestä. Olin vain jotenkin niin tohkeissani ja tunnelmissa, etten muistanut. Joka tapauksessa, tein kaksi työhakemusta, joista toisen keskeyttivät yllättäen vierailulle tulleet sukulaiseni. Menimme kanttiiniin istumaan ja jutustelemaan. He olivat vain noin tunnin, minkä jälkeen viimeistelin toisen hakemuksen. Yllätyksiä perjantaissa piisasi vielä! Tyttöystäväni lähetti viestiä, että sopiiko tulla käymään. En tajunnut, että mistä päivästä hän puhui ja pian minulle selvisi, että hän tarkoitti parin tunnin päästä. Olin aivan äimän käkenä, mutta linnuthan ovat kivoja!
Nyt kuuntelen iskelmää ja otan rennosti. Vielä tunti tai kaksi ja kyytini tulee. Millään en jaksaisi odottaa, mutta vaihtoehtoja ei ole, koska tyhjään taloon ei ole asiaa ilman avainta. Saa nähdä, että kuinka tämän blogin jatkon käy, koska siviilissä on kuitenkin paljon muistettavaa ja tehtävää... Selityksen makua! Riippuu jaksamisestani ja viitsimisestäni.

Vähäx söpöö

Nyt on tunnelmat korkealla, siis aivan todella korkealla!!! Nukuttuani taas yöni, kuten muutkin, heräsin aamulla virkeänä. Mahtava päiväni alkoi aamiaisen jälkeen aikaistetulla lääkärin tapaamisella. Juttelimme voinnistani osastojaksolla, persoonallisuudestani sekä kotiutumisestani ja lääkityksestäni. Lääkityksen suhteen päädyimme jättämään sen ennalleen lisäämättä mitään unessa pitäviä pillereitä. Lääkäri oli tulkinnut papereista aivan oikein, että olen ujo enkä nauti huomion keskipisteenä olemisesta, ja että epätoivo aiheuttanee minussa voimakasta depressiota. Allekirjoitin molemmat väitteet ja pakkohan se oli myöntää, että osastolle päätymiseni kehittyi epätoivosta ja turhautumisesta. Lisäksi kävimme pitkät neuvottelut, joiden tuloksena, tattadattadaa, lähden ylihuomenna takaisin kotiin, mutta kahdesti viikossa tapaan jotain avohoidon työntekijää.
Hyvin alkaneen päivän lisäksi se myös jatkui hyvänä. Viehättävä tyttöystäväni tuli käymään ja sain luvan mennä tunniksi ulos hänen kanssaan. En ollut puoleentoista viikkoon käynyt ulkona ja se tuntui ihanalta! Osin, koska siellä kukaan ei kieltänyt meitä roikkumasta toisissamme...
Tullessamme takaisin sisälle kävimme kanttiinissa ja ostin vitosella mättöä. Kaksi lakua, hyvin pienen karkkipussin sekä Omar-vaniljakarkkeja. Hyvää oli, mutta vinkki: kannattaa miettiä kahdesti, jos aikoo syödä kaiken tuon hetkessä. Kyllä, minä kokeilin. Jonkin aikaa oli masu kipeä, mutta äsken tuokin helpotti. Pitänee käydä syömässä loput :D

Enkä muuten muista eilistä...

Yö meni jälleen ihan mukavasti. Koen heräilleeni vasta loppuyöstä, mutta pohdittuani asiaa hetken en enää ollutkaan aivan varma asiasta. Onko se sittenkin vain huolettoman ihmisen silmän lumetta? Ehkä yö ei poikennut mitenkään osastojakson alusta, vaan kuvittelen niin, koska olen ollut selkeästi pirteä. Joka tapauksessa olen ollut tänään pirteä.
Tapasin yhdeltä psykologin. Käynnin avainsanaksi tuntui muodostuvan "turhautuminen". Tarkkavaisena hän oli havainnut syvän huokaukseni edellisen käynnin päätteeksi sekä viljelemäni sarkasmin minua turhauttavien asioiden yhteydessä. Nyt alettiinkin miettiä turhautumisen ja mielialan vaihteluiden yhteyttä ja totesin itsekin turhautumisen nostattavan sekä voimistavan aggressiota. Lisäksi tunnun kuulemma turhautuvan keskivertoa helpommin, mutta missään nimessä en ole raivohullu kimalainen!
Ruokahalustani en juurikaan ole tainnut mainita. Olen kuitenkin jo jokin aika sitten havainnut, että ei se vaan maita, kuten ennen. Usein otan normaalin annoksen, mutta jo pöytään istuutuessani katson annosta kauhuissani. Siitä huolimatta olen joka kerta syönyt koko annoksen. Vain kerran olen lähes heittänyt puoli annosta pois, mutta minä söin, koska en halua kuihtua  enkä tuntea nälkää. Jälkiruoka ja makea kyllä maistuu!
Mummi vieraili tänään taas. Sain hoitajalta luvan mennä hänen kanssaan kanttiiniin kahdeksikymmeneksi minuutiksi, huh miten pitkä aika! Mummi otti kahvin ja minä viinerin kokiksella. Se maittoi, lurps.
Kohta on taas iltapala ja -lääke. Siitä menee varmaankin taas noin tunti, minkä jälkeen alan nuokkumaan todella pahasti. Huomenna on lääkärin tapaaminen, jolloin jatkoni osastolla on vaakalaudalla ja myöhemmin tapaan taas elämäni rakkauden. Toi meteorologi töllössä on raskaana... (En liity asiaan, mutta huomasinpahan vain)

Säännöt ruikkii alleen

Huhhuh! Pitkästä aikaa tunnen nukkuneeni hyvin, enkä vain olevani pirteä! Tässä vaiheessa kuitenkin jo haukottelen, joten tunne on jossain määrin valheellinen huomioiden univelan ja loppuyön katkonaisuuden. Siitä huolimatta olen nauttinut päivästä. Psykologi toimitti minulle täytettäväksi paperin, jolla ilmeisesti yritetään kartoittaa persoonallisuuttani. Hieman jännittää huominen tapaaminen, koska aiemmat ovat tuntuneet jossain määrin turhauttavilta. No joo, onhan toisaalta kumottu aiempi diagnoosi, vaan tilalle ei saatu mitään, hehheh. Psykologikin havaitsi turhautumiseni.
Pysähdyin tänään miettimään jossain vaiheessa kahvin litkimistäni. Aiemmin en juurikaan moista harrastanut, mutta osastojakson aikana olen juonut kolmisen kupillista päivittäin. Joskus enemmänkin. Aluksi muistan ottaneeni kupillisen ihan vain aikani kuluksi ja se sitten jäikin tavaksi.
Pääsiäinen on tulossa ja se näkyy täälläkin. Keltaisin kukkaruukuin varustetut kasvit valtaavat osaston vähitellen ja tiput ja munat niiden mukana. Vaan ihmetystä herättää posliininen kukkalaitanen, koska senhän piti olla kielletty materiaali. Voihan sen sentään rikkoa teeäaseeksi! Logic not found. Samalla ihmettelin vessassa olevaa peiliä, silmälaseja ja ikkunoita. Juomalasit ja kahvimukit ym. posliiniastiathan ovat käytössä vain valvottujen ruokailuiden yhteydessä kuten haarukat ja veitsetkin. Muulloin kahvikin juodaan muovimukeista. Entäs kahvinkeitin? Siinähän on kuuma sähkövastus! Välillä en tajua tätä meininkiä... Kaiken tämän merkille pantuani en kuitenkaan ole tänään edes harkinnut vahingoittavani itseäni.

Erilainen puolivuotispäivä

Tärkeä päivä takana. Takana muutakin. Takana on nyt nimittäin jo puoli vuotta tyttöystäväni kanssa, mikä on mielestäni jo saavutus. Lieneekö tuo vaikuttanut asiaan, sitä en tiedä mutta varmaa on, että koko päivän olen ollut iloinen pieni pojan köriläs.
Tapasin tänään psykologin. Tosiaan, nyt tiedän hänen olleen -ologi, eikä -iatri. Jutustelimme ja koin järkytyksen. Vaihteleva mielialani viittaa kuulemma johonkin muuhun kuin aiemmin diagnosoituun keskivaikeaan masennukseen. Luulinkin jo tietäväni mikä minulla on...
Puolivuotispäivän kunniaksi tyttöystäväni tuli vierailemaan osastolle. Menimme varsin vähän käytettyyn "toimintaterapiahuoneeseen" muita häiritsemästä, koska osa potilaista tuntuu häiriintyvän jopa kädestä pitämisestä. Sääntöjä tulkittuani ja hoitajaa aiemmin jututettuani en kokenut tekeväni väärin istuessani vaihteeksi hänen sylissään, mutta minua etsinyt hoitaja pyysi hetkeksi juttelemaan. Ensin kerroin päivän kuuluniseni hänen pyydettyään ja sitten hoitaja huomautti, että vaikkei hänellä itsellään ole sylikkäin olemista vastaan mitään, niin se on silti kiellettyä. Eipä siinä sitten mitään. Menikö puolisen tuntia ja totesin hieman leikkisästi: "Hupsis." Emme kuitenkaan olleet sylikkäin, mutta varmasti ei ollut sekään sallittua (liian vilkas mielikuvitus vie tässä asiassa harhaan).
Mielialani on tänään pysynyt tasaisena. Heräsin virkeänä ja pirteänä, mikä on ollut päivän vallitseva olotila katkonaisesta yöstä huolimatta. Kovin on ihmeellistä, mutta vaihdelleen mielialan takia on tosiaan paha sanoa tulevaisuudesta yhtään mitään. Mitä tuo huominen? Voisinko olla torstaina lääkärin tavatessani riittävän kunnossa kotiutuakseni? Niin paöjon kysymyksiä, vaan ei vastauksia. Toisaalta vastauksethan tuovat aina mukanaan uusia kysymyksiä.

Agro-ilta

Olen pahoillani, etten aiemmin kirjoitellut, mutta se johtuu siitä, että tähän puhelimeen tarttuessani olisin todennäköisesti antanut sille lentotunteja. Siitä syystä en edes hakenut puhelintani toimistosta latauksesta tätä ennen.
Niin tosiaan.  Aloitin aamuni ilman itsetuhoisia ajatuksia, mikä sinänsä oli ihan hyvä. Olin edelleen pitkälti väsynyt tapani mukaan. Päivä meni ilman mitään sen kummempaa, join muutaman kupillisen kahvia ja höpöttelin erään potilaan kanssa. Jutustelimme siinä hieman taustoistamme ja kerrottuani jonkin verran omasta historiastani havaitsin hänen tärisevän, todennäköisesti ahdistuksen vuoksi. Ihmekös jos siis olen tällaisessa paikassa itsekin...
Iltapäivällä huimasi. Koko ajan huimasi vähän ja pää tuntui jotenkin kireältä. Vähän väliä tuli alltoja, joiden aikana minua huimasi niin, että taju tuntui lähtevän. Tunnin koetin tavoitella hoitajaa ja tulos: odota sen ja sen nimistä hoitajaa kahvitauolta. Odottaessa aloin ärtyä. Tunnin odotettuani en enää todellakaan ollut juttutuulella ja äksyilin ja paiskoin ovia ym. Lisäksi kieltäydyin iltalääkkeestä minkä seurauksena nukahdin tavallista myöhemmin.

Mikä eilen ei piinannut, se tänään kärsitään

Ajantajuni on joten kuten säilynyt. Oikeastaan aika heikosti. En ole ollut aivan varma, että onko perjantai vai lauantai, mutta yöni olen nukkunut edelleen katkonaisesti. Odotankin seuraavaa lääkärin tapaamista, jotta asia saataisiin korjattua.
Aamuherätys oli viikonlopun aikataulun takia puolituntia myöhempi, huraa! Lisäksi jostakin syystä niitä oli kaksi. Kymmenen sekunnin välein, jipii! Mua on siis kyrsinyt koko päivän, vaikka aloitinkin aamuni surren sänkyyni käpertyen. Univelkaa on poikkeuksellisen paljon, koska aiemmin olen kotona voinut nukkua pidempään viikonloppuna maksaen sitä velkaa. Olin aamulla voimaton ja kyllästynyt. Olisin halunnut päättää oman tuskani, mutta enhän minä voinut keinojen puutoksen takia. Pahimman masennuskohtauksen jaoin erään tuttavani kanssa matkapuhelimen välityksellä ja hän käänsi minut omaa masennustani vastaan käyttäen omia aseitani. Se sai minut itkemään, mutta ihmekös tuo, kun vahvoja ja suuria tunteita käsitellään. Tähän mennessä suru on taas kääntynyt aggressioksi. Kuitenkin suru oli paljon vahvempaa kuin aiemmin, liekö sitten eilisenkin edestä.
Aamun surukohtauksen aikana hoitaja tulu jututtamaan minua. Juttelimme aamustani ja myöhemmin illalla olevasta sukulaisieni vierailusta. Olisin halunnut perua koko asian jo, mutta hoitaja pyysi miettimään vielä, koska toipumisen kannalta on kuulemma hyvä tavata tuttuja. Mielestäni vaikutus on väliaikainen! No jaa, saimme samalla hoidettua erään mummin nimissä olleen liittymäni sulkemisesta, mutta ei siitä sen enempää.
Kaiken kaikkiaan päivän tuntemukset ovat olleet selvästi aiempaa vahvempia.
Aamu oli epätoivoista, mutta nyt haluaisin tehdä jo jotain tälle kaikelle! Kohta menee hermot, kun vaan ollaan, eikä asiat etene! No jaa... Toisaalta on ehkä hyvä levätä ja kerätä voimiakin? Enpähän tee mitään tyhmää.

Viisi naista + univelka

Näin painajaista yöllä. Muistan vain, että se oli hirveää. Näin myös unta, jossa tyttöystäväni oli raskaana, mutten muista siitäkään muuta.
Väsymys on vallannut minut tänään. Ehkä painajaiset yhdessä katkonaisen unen kanssa ovat lisänneet sitä tai sitten minulle on kerääntynyt univelkaa. Kukapa velasta pitäisi, en minä ainakaan.
Syötyäni aamupalan, soitin huoltajalleni. Annoin hänelle tehtäväksi pitää huolen traakkipuustani (kirjoitettu väärin?), mikä ei ehkä ollut fiksua, mutta tein sen silti. Lisäksi keskustelimme tyttöystäväni äidin soitosta hälle, mikä sai minut lähes itkemään. Huoltajani varmasti huomasi tämän ja heti huoneeseeni päästyäni aloitin kyynelkanavien syväpuhdistuksen.
Päivän tunneskaala on ollut mielenkiintoinen ja äärevä. Äärevyyttä lienee lisännyt väsymys omalta osaltaan. Olen kuitenkin periaatteessa ollut aiempaa positiivisemmalla mielellä osastolla, mutta normaaliakin surullisempi sängylläni. Lisäksi muistan selkeästi kokeneeni syyllisyyttä jostakin makoillessani ja mainittakoon, että itsetuhoisia ajatuksia on ollut lähes yhtä paljon, mutta yhtä pahoina.
Olen täällä aiempaa sosiaalisempi. Huomaan tavoitteellisesti hakeutuvani kahden naisen seuraan, joista toinen on itseasiassa entuudestaan hieman tuttu. Hekin tuntuvat hyväksyvän minut ja mikäs siinä,  olenhan aina viihtynyt enemmän tyttö-/nais- kuin poika-/miesseurassa. Huonetoveriini ei ole tullut otettua enempää kontaktia.
Minulla oli tänään hetken aikaa toivon kipinä. Huoltajani kävi täällä osastolla ja sai sen kylvettyä. Maaperänä en kuitenkaan ollut otollinen ja se kuoli pian hänen lähdettyä. Lisäksi tyttöystävänikin tuli käymään saapuen etuajassa (huoltajani myöhästyi, mielenkiintoista) ja hänen kanssaan vietinkin sapuskan jälkeen aikaa kahdestaan askarteluhuoneessa. Meillä oli pitkästä aikaa imelä hetki ja juuri sitä olin kaipaillut aiemmin ensisuudelmaamme muistellessa. Olin hetken voimissain. Nauroimme, kutittelimme, halasimme... Sitten tuli vierailuajan loppu ja kaikki palasi ennalleen. Mutta aivoissani erittynyt endorfiini vaikuttanee edelleen. Nyt alkaa kuorsaus!

Seurasta hetken helpotus

Nyt on neljäs päivä takana pikkuhiljaa. Yhdeltä tapasin psykologin, jonka kanssa jutustelin kolmisen varttia. Kerroin hänelle taustoistani ja viimeaikaisista tapahtumista ja tuntemuksista. Emme löytäneet mitään selkeätä syytä keskivaikeaan masennukseeni tahi ahdistukseeni.
Olotilani on vaihdellut paljon viimepäivien aikana. Välillä tekee mieli käpertyä sänkyyn ja itkeä, välillä taas tekee mieli nykästä jokaista vastaantulijaa pataan. Tai ainakin seuraavaa. Psykologi sanoitti, että vetäytyvä ja aggressiivinen.
Itsetuhoisia ajatuksia on edelleen ollut. Välillä tuntuu, ettei muusta puhutakaan henkilökunnan kanssa! Toisaalta sehän se täällä olemisen syyni pitkälti on, joten ei sinänsä ihme. Päivälläkin katselin verhotankoa pitävää kulmarautaa arvioiden sen ihmispainon kestävyyttä.
Vieraita on tänäänkin taas käynyt. Tyttöystäväni tuli suoraan koulusta ollen täällä välittömästi vierailuajan alkaessa kolmelta. Ruokaillessani tulivat myös mummini ja kummitätini. Vieraat saivat pikkuhiljaa mieltäni paremmaksi, mutta nyt taas heidän ollessa poissa se on maassa. Senkin olen tänään ymmärtänyt, että viimeajan traagiset tapahtumat ovat koskettaneet läheisiäni todella voimakkaasti tyttöystävänikin tirauttaessa kohdatessamme tänään. Yritä siinä sitten sanoa kaiken kääntyvän parhain päin, kun ei itsekään usko sitä...

Päivä 3, kai.

Yö meni kuten edellinenkin: nukahdin hyvin, mutta nukuin katkonaisesti. Aamulla huonetoverini otti minuun ensimmäistä kertaa kontaktia. Hän ilmoitti tyynyssäni olevan verta ja sitten vaihdettiinkin nimet ja iät. Luuli minua 17-vuotiaaksi, vaikka juuri olen täyttänyt 18. Olo on juuri nyt hieman alakuloinen ja mieleni tekisi kuunnella musiikkia, mutta akkuni tuskin pitää siitä, joten mietin vielä. Märät on korvatkin äskeisen suihkussa käymisen jäljiltä, mutta sillähän ei loppupeleissä ole väliä ollut tähänkään asti.
Ilta saapuu. Mummi ja kummitäti kävivät tänään minua tapaamassa ja tulevat kuulemma huomennakin. Sain myös tyttöystäväni houkuteltua tulemaan ja sanoi tulevansa heti huomenna koulun jälkeen.
Päivän fiilikset ovat olleet alakuloiset. Nyt juuri pieni itkun poikanen tekee tuloaan. Vieraat saivat hieman piristettyä minua ja Hanna toi juustokakkua pyynnöstä huolimatta. Ruokahalu ilmeisesti on kohdallaan! Väsyttää seevetisti, vaikkei tiuku vielä olekaan paljoa ja kohta ompi iltsikkapaaltsikka-aika. Taidan sen jälkeen alkaa nukkua

Eilen tultiin, koska lie lähdetään

Eilen lähdin kesken koulupäivän Peijaksen päivystyksen kautta suljetulle osastolle. Olen ollut aivan sekaisin. En ole tajunnut mistään mitään ja kaikki on tuntunut epävarmalta. Mitä jos kaikki ympärilläni taas murtuu ja murenee? Mitä jos minulla ei kohta ole ketään eikä mitään? Vasta eilen myönsin itselleni, ettei minulla ole kaikki hyvin. Kesken koulupäivän aloin itkeä ja lähdin kotiin peläten itseäni. Peläten, että vahingoitan itseäni. Peläten, että vahingoitan jotain minulle rakasta... Tämä päivä on mennyt pitkälti makoillessa. Aamulla otettiin labroja ja juuri ennen iltapalaa juttelin hoitajan kanssa, joka yritti epätoivoisesti kylvää minuun elämäniloa (minun näkökulmasiis. Hän itse ei oikeasti ollut toivoton). Mummillekin soitin tänään. Hän ei oikein pitänyt kuulemastaan eikä pitänyt kummitätinikään mummin soitettua tälle. Haluavat kuulemma tulla huomenna käymään. Toisaalta ajatus on ehkä hyvä, mutta ei jaksaisi huvittaa.