Paras äitienpäivä tähän asti

Eilen oli äitienpäivä, mikäli se meni joltakulta ohitse. Olin viettämässä sitä mummillani, koska välini omiin vanhempiini ovat hieman jäiset. Helekatin tunnepitoinen äippienpäivä kyllä!
Lauantaina menin tosiaan Hakunilaan mummilleni. Toivottelin asianmukaisesti, mutta päätin tehdä pienen jäynän. Jätinkin takkini päälle ja hipsin sen kanssa mummini perässä keittiöön aivan normaalisti. Odotin sopivaa hetkeä... Sitten tiskipöydällä hääräillyt mummini kääntyi pois päin ja nykäisin taskustani pari tuntia aiemmin itse tekemäni kortin sujauttaen sen huomaamattomasti tiskipöydälle pystyyn. Huomattuaan kortin hän luki sen yllättyneenä ja sitten halattiin. Oli hyvin tunteikas hetki, koska olin kirjoitellut korttiin paljon, kuulemma kauniita, asioita.
Äitienpäivän vietossa myös mummi yllätti. Hän oli leiponut äärimmäisen herkullista sienipiirakkaa ja samanmoista mustikkaversiota! Menimme nautiskelemaan niistä parvekkeelle juuri keitetyn kahvin kera. Mummi istui auringossa ja minä varjossa. Herkkujen jälkeen jatkoimme suoraan putkeen vielä korteilla pelaamista ja saimme oikein kunnon naurut.

Opintomatka, vai "opintomatka"?

Tässä hetkessä on tunnelmaa. Kyyristelen laivan reunalla kuunnellen lokkien laulua ja siristellessäni silmiäni. Pääosa liitäjistä on harmaalokkeja, mutta myös muutama selkälokki on seassa. Hetki on täydellinen. Ainakin lähes. Vasemmalle puolelle kaipaan kokista ja oikealle puolelle jota kuta, jonka kanssa jakaa tämä hetki. Oikea puoli on aina ollut arvostetumpi.
Lähdimme siis juuri hetki sitten Suomesta. Kymmenisen pitkää ruotsia opisnelevaa maakrapua lähti opintomatkalle Ruotsiin ystävyyslukioon. Retki on varmasti monille hyvinkin nesteytyspainoitteinen, mutta minä teen ainakin siinä poikkeuksen. Maisemat valuvat ohitse tasaiseen tahtiin ja vesi läiskähtelee iloisesti, kuka mitään sekasotkuaivoja kaipaa! Varsinkin kun on muutenkin pulaa aivoista.
Mielialani on edellisestä kirjoituksesta (sikäli kun muistan) parantunut paljon. Se on ollut ihanan tasainen ja otinkin jopa yhteyttä jälkihuollonkeskukseen, missä aktivoivat uudelleen asuntohakemukseni. Unet ovat olleet hyvin riittoisia. Jopa liiankin. Ilman ylimääräisiä valvomisia olen usein voinut nukkua lähes kaksikymmentä tuntia! Jotain on siis vielä huonosti pääkopperossa, mutta olen huomannut myös useiden kavereidenikin olevan psyykkisesti kovilla. Mutta nyt koetan ottaa rennosti och tala jätte mycke svenska. Toisaalta lähimmäiset ovat kelloon ja paikkaan katsomatta aina mielessä.

Oi ihana söppänä pupunen meni tosta ohi! Että tuikkelis-tui vaan.

Ai että, ei kyllä vähään aikaan ole ollut näin ihanaa aamua! Sopivan rauhallinen hieman hempeilevä musiikki soi kahvikupponen kourassa ja tunti sitten herännyt. Lopputuloksena ihanan rauhallinen mutta suht. virkeä olo. Moni kaipaisi tähän tilanteeseen tuorean sanomalehden tietyltä toimittajalta, mutta minä kaipaisin tähän tilanteeseen tietyn halittavan. Koska mielestäni ei ole parempaa tapaa aloittaa aamua, kuin nauttia aamun rauhallisuudesta rakkaan ihmisen kanssa joko punkan pohjalla tai aamupalapöydässä.
No juupa juu, on tässä hetkessä muutakin ihanaa kuin vain tämä hetki. Nimittäin mielialaani piristää vaihteeksi sekä eilinen, että myöhempi tämä päivä. Eilen olin nimittäin tyttöystäväni kanssa ja myöhemmin menimme tapaamaan inttikaveriani sekä erästä neljättäkin ihmistä samalla. Nallekarhuksi häntä kutsukaamme nallemaisen luonteensa ja olemuksensa vuoksi. Kävimme kokiksella kahvilassa, mutta "iso limu" ei ollut tarpeeksi iso, joten hain itselleni kaupasta 1½l halppiskolajuoman. Myöhemmin tänään ruoan jälkeen olen tapaamassa jotakuinkin pitkäaikaisinta ystävääni joka minulla tällä hetkellä on. En ole nähnyt häntä itkään aikaan ja on ihana tavata häntä taas! Mitään suunnitelmia ei vielä edes ole mutta spontaanius on monessa asiassa hyväksi ja se pätee myös tähän. Elämäni tuppaa kyllä muutenkin olemaan aika spontaania: en usein aamulla vielä tiedä, että missä illalla tai yöllä olen. Tiedän, kuulostaa pahalta, mutta ei se sitä ole. Se on vain nuoren miehen elämää, ja uskottelen itselleni olevani normaali (JA PAH!).
Olen tässä pohtinut sellaista merkillistä seikkaa liittyjen näihin blogitekstini tynkiin, että kaikilla teksteillä tuppaa olemaan yksi yhteinen asia. Nimittäin minust ainakin kikrjoittajana tuntuu, että rakkahini kaunoinen esiintyy melkeinn jokaisessa tekstissä. Pitkään (jo edellistäkin tekstiä kirjoittaessa) olen tätä seikkaa pohtinut ja seikkahan on saletti. Vaan mistähän se johtuu? Poohdinnoillahan yleensä lienee jonkin tasoisia tuloksia, ja omani ovat tässä asiassa pitkältia arvauksia tai jotain sinne päin. Tässä välissä joku taas ajattelee: "Sinäkö muka pohdit ja saat vielä tuloksiakin!" , mutta hiiteen tuollaiset skeptisyydet nyt asian ollessa vakava! Niin juu, tosiaan asiaan voisi vitkuttelemattakin mennä... Olen vahvasti sitä mieltä, että kyseisen henkilön esiintyminen teksteissä voisi johtua hänen tärkeydestään minulle tai hänen kanssaan vietetystä ajasta, koska hän on vapaa-aikanani eniten tapaamani ihminen. Mielestäni suuri teksteissä esiintymisen aste voi viitata myös siihen, että ajattelen häntä paljon mikä puolestaan on yleensä tyypillistä varsinkin suhteen alkuvaiheelle. Olemme kuitenkin seurustelleet nyt 7kk ja välissä oli ainakin osaltani hieman vaisumpi vaihe, mutta nyt on jostain taas saatu uutta potkua ja halipula on ollut välillä aikamoinen (kuten juurikin nytkin). Ja nyt on sitten ½blogiekstiä meistä alettuani pohtimaan asiaa, hehe. Nauttikaa ja kärvistelkää nahoissanne!

Sairasta touhua

No justiinsa juu. Oon sitte vaihteeks kotona. Tarkotus oli mennä tänään jo kouluunkin asti, mutta eihän mua saatu hereille ennen klo 12:ta. Vihdoin ylös kampeuduttuani neljän tunnin herättelyn jälkeen vastasi (kuulemma äsäiseen) tekstiviestiin tyttöystävältäni, jossa kysyi, että missä mä LÄSKI olen. Otin tietenkin asian huumorilla, mutta vitsiä en jaksanut itse vääntää, vaan laitoin jotakin "lyhyttä". Kerroin kuitenkin olevani taas poissa ja jotain syyn tynkääkin (Älä valita, mulla on huono muisti).
On kyllä ollut tylsä päivä. Kävin mahtavassa Rekolan keskustassa ostamassa keksiä, tilasin uudn läppärin rikki menneen tilalle, söin keksiä, kuuntelen Stratovariusta, puhuin mielitiettyni kanssa puhelimessa. Ah ihanaa, ilostuin ma, kun soitti hän, piristellen hetkiäin! Ja niitä vaivoja on siis ollut pää-, niska-, hartia-, selkä-, jalka- ja tamuskipu. Lisäksi nenä valuu poskea pitkin, vähän korvissa painetta, eikä ruokahalu ole ihan kohdallaan. Söin silti tänään kalaa (NAM!)

Maailma on jännä paikka

Eilen oli ns. verkostoneuvottelu, jossa käsiteltiin viimeaikaista oloani ja mietittiin, että miten kanssani toimitaan. Lääkärini suositteli koulunkäyntini keventämistä. En pitänyt sitä vielä silloin hyvänä ajatuksena, mutta illemmalla tajusin jo itsekin, ettei koulussa istuminen kannata, jos keskittyminen ja oppiminen on viimeaikaista tasoani. Nyt olen yhdessä ohjaajien kanssa päättänyt lomailla tämänviikon ja todennäköisesti kevennämme lukutaakkaani pudottamalla aikakin yhden kurssin pois. Sinänsä ikävä pitkittää muutenkin jälkeen jääneitä opintojani...
Tänään on siis ensimmäinen suunnitellusti pois oleva päivä. Heräsin tavallista myöhempään ja otin aamun rennosti, vaan nyt olen matkalla kotia kohti, koska piti käydä maistraatissa ja pankissa. Kiitos ystävälleni, joka lähti mukaani kysyttyäni! En edes kysyessäni olettanut tämän lähtevän, mutta olen iloinen, että sain seuraa. Noi mun edessä istuvat suutelee suht. kiihkeästi ja tulee kaipuu...

Turhaako, vai eikö turhaa. Kas siinä klisee!

Kuten hulluimmat teistä jo tietävätkin, olin eilen Peijaksen päivystyspoliklinikalla. Nyt sitten siitä enemmän ja "turhan" käynnin hyödykkyyden arvioimista
Kaikki alkoi istuessani toimistoon ja huokaistessani syvään. Huokaisu ei ollut tahallinen, eikä tarkoituksen mukainen, mutta kiitän vuorossa ollutta ohjaajaa siitä, että huokaisin. Minä nimittäin huokaisin ja hän tärppäsi heti "Everythin alright?"-fiiliksen. Everything definitely wasn't alright. Aloin vuolaasti vuodattamaan pelkojani hänelle. Vahvoja pelkoja olivat mm. oma vointini, sen muuttuminen ja alkava kouluviikko. Jos jo keskiviikosta lähtien en ole kyennyt keskittymään ja perjantaina lähes romahdin, niin mitenkä mahtaisi viikko alkaa! Tahi loppua...
Kaikessa epävarmuudessani istuin toimistossa ja yritin parhaani mukaan kuvata tunteitani ja tuntemuksiani. Minulle soitettiin ambulanssi, joka kiikutti minut päivystyspoliklinikalle. (Ihan teidän riemuksenne viljelen sanahirviöitä :P)
Peijaksessa istuin iiiihanat pari tuntia odotellen lääkärille pääsyä. Olin odotellessa hermostuneena raapaissut vasempaan ohimooni ikävän näköisen haavan ja verta oli valunut aika pahan näköisesti. Lääkäri kiinnittikin ensimmäisenä siihen huomiota ja kerroin, ettei se ole vakavaa tai käynnin syy. Kaiken kaikkiaan yllätyin todella paljon lääkärin lähettäessä minut päivystävän psykiatrin arviointiin. (Lue: "osasin odottaa")
Kartoitettuaan aikansa tilannetta psykiatri tuli siihen tulokseen, ettei osastohoitojakso ole tarpeen, koska itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut. Hän passitti minut kotiin, mutta jotain jäi tästäkin sinänsä turhasta käynnistä käteen, muutakin kuin pelkkä luu: nimittäin nahka, heh heh XD Mutta juu, siis tosiaan jutustelin psykiatrin kanssa puolisen tuntia. Tuona aikana hän sai laannutettua pelkojani ja rauhoitettua muutenkin. Hän sanoi, että tilanne on suhteellisen turvallinen, koska vahingoittamisajatuksia ei ole ollut. Lisäksi hän sai vakuutettua minut tilanteen suhteellisesta vakaudesta, ja ettei kannata liikaa/turhia murehtia, koska tilanne ei tosiaan ollut vielä kauhean vakava ja avohoidon toteutuessa hoidettavissa. Kahdeksalta peijaksessa, puoli yhdeltä kotiovella ja hetki vain, kun taksi olikin jättänyt pihan ja minä sängyssä vetelemässä piiiitkiä hirsiä.

Peijaksen päivystyksessä

Ei siitä sitten sen enempää ainakaan vielä.

Ylös alas, kiikkuu kaakkuu

Huhhuh, mun olo on vaihdellu ihan sikana!
En tiijä, et mist se johtuu, mut on vaa ollu iha helekatin paha olo koko viikon.
Kaikki alkoi maanantaina musiikkiterapeutin toteamuksesta piilevästä pahasta olosta. Jo tiistaina huomasin sen itsekin, ja se on vain pahentunut pahentumistaan! Tänään jouduin jopa lähtemään koulusta kesken kaiken lähtemään omaan pehmoiseen sänkyyni. Nyt illemmalla lähes viikon surkumurkuilun jälkeen oloni on hiukan parantunut. Olin sängyssä ja sitten jossain vaiheessa pelasin tietokoneella. Nyt olen jälleen hieman piristynyt, mutta jossain se vielä kytee...

Viikonloppujuoksut

Huhhelis huu! Oli vaihteeksi aika poissaolevainen viikonloppu. Perjantaina lähdin kaverin kanssa käymään Biltemassa ostamassa pikaliimaa. Siitä huolimatta tuli ostettua muutakin: ostimme nimittäin samalla minulle jalkatuet polkupyörään, koska usein tulee kyydittyä ystäviä, joten jalkoja ei enää tarvitse roikottaa. Lauantaina tapasin erästä hyvää ystävääni pitkästä aikaa ja isuimme baarissa Tiksissä. Minähän join tietenkin pelkkää kokista tai jotain sinne päin. Puoli kymmeneksi menin mummilleni, pelasimme korttia ja sitten kävimme iltapalan jälkeen nukuskelemaan. Päivällä ruoan jälkeen tyttöystävälle ja sain sovittua hieman joustoa paluuaikaan, joten kykenimme viettämään hieman ekstraa toistemme kanssa :) Hänen veljensä vain päätti ilmeisesti tulla vahtimaan, ettei mitään semmoista tapahdu. Joka tapauksessa tuli yllättäen vierailulle puhelinsoittonsa jälkeen.

Aikamiehensyndrooma

Olen tässä pohdiskellut ilmiötä, johon tänään heräsin. Sitä voi kutsua monilla nimillä. Kuvaavimpia ovat varmasti vanheneminen ja aikamiehensyndrooma. Joko arvaat, mistä on kyse?
Kaikki tämä pohdinta alkoi katsellessani tiellä vastaan kävelevää poikaa. Hänellä oli yllään toppatakki ja -housut sekä sellaiset perus mustat tyylikkäär talvikengät. Ikäisensä tapaan hän pomppi vähän tien laidasta toiseen. Sitten hän päätyikin pysymään toisessa tienreunassa. Mielikuvituksellista kyllä, poika pyrki pysymään vähäisen lumen päällä. Sen havaitessani aloin miettimään, että jonain päivänä hänestäkin tulee tällainen tylsä viivasuoraan tietä pitkinkävelevä kakkapää. Siis ihan tosissaan! Moniko viiskymppinen kävelee metsäpolun vieressä? Moniko tarhaikäinen suostuu kävelemään polulla, vaan juoksee sen vieressä ja kauempanakin? Mikä meitä mielikuvituksettomia elonkimpaleita vaivaa?! Kasvamme ja saamme iän ja kehityksen myötä viisautta ja vastuuta, mutta miksi unohdamme pitää hauskaa arjen keskellä? Muistan hyvin kun olin leikki-ikäinen nassikka. Olimme lähdössä autolla jonnekin enkä jaksanut kävellä. Äiti antoi minulle ratkaisun, jonka toteutin: juoksin autolle. Varmasti monikin aikaihminen olisi tylysti laittanut kumppaninsa ajamaan auton oven eteen. Miten mielikuvituksetonta! Kyllähän aikuiset pitävät hauskaa, mutta valitettavan harvoin ilman päihteitä.

Ärsytys on kova sana ja mönkään menee

Nyt mua vaan ärsyttää ihan sikana!
Eilen minulle tuli postissa uusi puhelinliittymä, jonka sain otettua heti käyttööni. Kuitenkaan internet liittymäni ei tullut, mutta sain sähköpostin, jossa kehoitettiin käymään operaattorin liikkeessä. Odotettuani puolisen tuntia saadakseni palvelua sain odottaa toisen saman moisen kuullakseni, että tminun täytyy päivittää tietojani itse kotona postin sivustolla. Ja tättärää, tulla takaisin käymään! Sekös kismitti. Sitten menin kaverin kanssa istuskelemaan Heurekalle.
No juu, menihän se päivä loppupeleissä ihan mukavasti lopulta. Vaan eipä alkanut tämäkään päivä mitenkään hienosti! Jouduin juoksemaan bussiin, koska en halunnut odottaa kahtakymmentä minuuttia seuraavan tuloa (olisin ehtinyt myös sillä). Vihdoin hieman väsyneenä kouluun vääntäydyttyäni sain kuulla, että äidinkielen koe alkaakin tunnin myöhemmin, kuin mitä normaalisti. Olisin siis voinut hyvin nukkua univelkani taas pois, mutta ehei, enhän minä voinut saada tietoa ajoissa (kuten ei kukaan muukaan, hehheh!). Jotain hyvää tässäkin, koska valitettuani hyvin kipeitä hartioita asiansa hyvin osaava kaveri tarjoutui hieman hierasemaan niitä. Ja hän muuten runnoi ihan kunnolla! Se sattui ja tuntui hyvältä, osin koska sattuminen tuntuu jossain määrin hyvältä, osinkoska selkäni, joka kuulemma oli hirveässä kunnossa, on nyt ihanan löysä. Joo ei nuin voi sanoa, mutta pointinhan kuitenkin tajuaa.
Niin kohta siis alkaa koe ja kokeen jälkeen on henk.koht. muistettavia tekemisiä sekä käynti siellä avohoidon puolella.

Kiirettä pukkaa, ja housuissa on nukkaa

Huppistakeikkaa kun on ollut kiirusta! Luodaan nyt kuitenkin kaiken tämän kiireen keskellä pieni katsaus nykyhetkeen.
Tosiaan, lauantaina oli paluu kotiin. Ensitöikseni tilasin etukortteja ja puhelin- sekä internetliittymän, jotka piti uusia täysi-ikäistymisen myötä. Tai se on helpompaa, koska netti meni mummin kautta (itse silti maksoin) ja puhelin oli prepaid-systeemilla. Rahan tuloa, ei voi estää. Rahan menoa, pitää kestää. Life gives, life takes.unnuntaina kävin korjaamassa mummin sähköpostiongelmat pullapalkalla ja eilen olin ihanan (pakko vähän ylistää joka välissä) tyttöystäväni kanssa koko päivän. Hänen äitinsä laittoi minutkin hommiin salaattia tehtäessä ja nuori pari korjasi pöydän.
Tänään oli ensimmäinen koulupäivä sairaalajakson jälkeen, eikä se todellakaan alkanut hyvin. Mukuin lievästi pommiin, mutta kykenin kuitenkin lähtemään juuri ja juuri ajoissa. Kuitenkin yöpakkasien jäljiltä polkupyöräni vaihteisto oli aivan jäässä ja koetettuani vaihtaa vaihdetta se hajosi totaalsien täydllisesti. Vaihtaja meni takapyörän pinnojen väliin ja vääntyi metallijätteeksi. Talutin pyörän parikymmentä metriä jättääkseni sen kotiin ja lähdin talsimaan. Ilmoitin matkalla opettajalle, että tulen korkeintaan vartin myöhässä ja sanoi odottelevansa muun ryhmän kanssa. Loppupeleissä olin vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Kokeen jälkeen olisi ollut oppilaskuntamme hallituksen kokous, mutta minun oli mentävä pankkiin ja korjaamaan se seevetin polkupyörä. Onneksi sain yhdestä pyörän raadosta sopivan osan ja homma oli hoidettu parissa tunnissa. Nt on hiukkasen nälkä, mutta pian on sapuska, ihanaa.

Lähtöfiiliksissä

Se olisi sitten lähdön paikka tänään. Sovin eilen puhelimitse nuorisokodin ohjaajan kanssa, että kauppareissulta palatessaa noukkivat minut täältä mukaan. Olenkin tyytyväinen lähtöön, koska osastolle tuli yöllä potilas, joka on hieman häiritsevän kovaääninen ja puhelia. Liekö humalassa, mutta tupakalle haisee, yök!
Aamu on mennyt rennosti. Nukuin sikeästi ja aamupala maittoi. Olen pakkaillut vähäisiä rääsyjäni reppuuni ja lukaisin tyttöystävältäni saamani vihkosen, jossa on paljon kaikkea söpöä ja yli-imelää.
Pahoitteluni eilisen blogimerkinnän poisjäämisestä. Olin vain jotenkin niin tohkeissani ja tunnelmissa, etten muistanut. Joka tapauksessa, tein kaksi työhakemusta, joista toisen keskeyttivät yllättäen vierailulle tulleet sukulaiseni. Menimme kanttiiniin istumaan ja jutustelemaan. He olivat vain noin tunnin, minkä jälkeen viimeistelin toisen hakemuksen. Yllätyksiä perjantaissa piisasi vielä! Tyttöystäväni lähetti viestiä, että sopiiko tulla käymään. En tajunnut, että mistä päivästä hän puhui ja pian minulle selvisi, että hän tarkoitti parin tunnin päästä. Olin aivan äimän käkenä, mutta linnuthan ovat kivoja!
Nyt kuuntelen iskelmää ja otan rennosti. Vielä tunti tai kaksi ja kyytini tulee. Millään en jaksaisi odottaa, mutta vaihtoehtoja ei ole, koska tyhjään taloon ei ole asiaa ilman avainta. Saa nähdä, että kuinka tämän blogin jatkon käy, koska siviilissä on kuitenkin paljon muistettavaa ja tehtävää... Selityksen makua! Riippuu jaksamisestani ja viitsimisestäni.

Vähäx söpöö

Nyt on tunnelmat korkealla, siis aivan todella korkealla!!! Nukuttuani taas yöni, kuten muutkin, heräsin aamulla virkeänä. Mahtava päiväni alkoi aamiaisen jälkeen aikaistetulla lääkärin tapaamisella. Juttelimme voinnistani osastojaksolla, persoonallisuudestani sekä kotiutumisestani ja lääkityksestäni. Lääkityksen suhteen päädyimme jättämään sen ennalleen lisäämättä mitään unessa pitäviä pillereitä. Lääkäri oli tulkinnut papereista aivan oikein, että olen ujo enkä nauti huomion keskipisteenä olemisesta, ja että epätoivo aiheuttanee minussa voimakasta depressiota. Allekirjoitin molemmat väitteet ja pakkohan se oli myöntää, että osastolle päätymiseni kehittyi epätoivosta ja turhautumisesta. Lisäksi kävimme pitkät neuvottelut, joiden tuloksena, tattadattadaa, lähden ylihuomenna takaisin kotiin, mutta kahdesti viikossa tapaan jotain avohoidon työntekijää.
Hyvin alkaneen päivän lisäksi se myös jatkui hyvänä. Viehättävä tyttöystäväni tuli käymään ja sain luvan mennä tunniksi ulos hänen kanssaan. En ollut puoleentoista viikkoon käynyt ulkona ja se tuntui ihanalta! Osin, koska siellä kukaan ei kieltänyt meitä roikkumasta toisissamme...
Tullessamme takaisin sisälle kävimme kanttiinissa ja ostin vitosella mättöä. Kaksi lakua, hyvin pienen karkkipussin sekä Omar-vaniljakarkkeja. Hyvää oli, mutta vinkki: kannattaa miettiä kahdesti, jos aikoo syödä kaiken tuon hetkessä. Kyllä, minä kokeilin. Jonkin aikaa oli masu kipeä, mutta äsken tuokin helpotti. Pitänee käydä syömässä loput :D

Enkä muuten muista eilistä...

Yö meni jälleen ihan mukavasti. Koen heräilleeni vasta loppuyöstä, mutta pohdittuani asiaa hetken en enää ollutkaan aivan varma asiasta. Onko se sittenkin vain huolettoman ihmisen silmän lumetta? Ehkä yö ei poikennut mitenkään osastojakson alusta, vaan kuvittelen niin, koska olen ollut selkeästi pirteä. Joka tapauksessa olen ollut tänään pirteä.
Tapasin yhdeltä psykologin. Käynnin avainsanaksi tuntui muodostuvan "turhautuminen". Tarkkavaisena hän oli havainnut syvän huokaukseni edellisen käynnin päätteeksi sekä viljelemäni sarkasmin minua turhauttavien asioiden yhteydessä. Nyt alettiinkin miettiä turhautumisen ja mielialan vaihteluiden yhteyttä ja totesin itsekin turhautumisen nostattavan sekä voimistavan aggressiota. Lisäksi tunnun kuulemma turhautuvan keskivertoa helpommin, mutta missään nimessä en ole raivohullu kimalainen!
Ruokahalustani en juurikaan ole tainnut mainita. Olen kuitenkin jo jokin aika sitten havainnut, että ei se vaan maita, kuten ennen. Usein otan normaalin annoksen, mutta jo pöytään istuutuessani katson annosta kauhuissani. Siitä huolimatta olen joka kerta syönyt koko annoksen. Vain kerran olen lähes heittänyt puoli annosta pois, mutta minä söin, koska en halua kuihtua  enkä tuntea nälkää. Jälkiruoka ja makea kyllä maistuu!
Mummi vieraili tänään taas. Sain hoitajalta luvan mennä hänen kanssaan kanttiiniin kahdeksikymmeneksi minuutiksi, huh miten pitkä aika! Mummi otti kahvin ja minä viinerin kokiksella. Se maittoi, lurps.
Kohta on taas iltapala ja -lääke. Siitä menee varmaankin taas noin tunti, minkä jälkeen alan nuokkumaan todella pahasti. Huomenna on lääkärin tapaaminen, jolloin jatkoni osastolla on vaakalaudalla ja myöhemmin tapaan taas elämäni rakkauden. Toi meteorologi töllössä on raskaana... (En liity asiaan, mutta huomasinpahan vain)

Säännöt ruikkii alleen

Huhhuh! Pitkästä aikaa tunnen nukkuneeni hyvin, enkä vain olevani pirteä! Tässä vaiheessa kuitenkin jo haukottelen, joten tunne on jossain määrin valheellinen huomioiden univelan ja loppuyön katkonaisuuden. Siitä huolimatta olen nauttinut päivästä. Psykologi toimitti minulle täytettäväksi paperin, jolla ilmeisesti yritetään kartoittaa persoonallisuuttani. Hieman jännittää huominen tapaaminen, koska aiemmat ovat tuntuneet jossain määrin turhauttavilta. No joo, onhan toisaalta kumottu aiempi diagnoosi, vaan tilalle ei saatu mitään, hehheh. Psykologikin havaitsi turhautumiseni.
Pysähdyin tänään miettimään jossain vaiheessa kahvin litkimistäni. Aiemmin en juurikaan moista harrastanut, mutta osastojakson aikana olen juonut kolmisen kupillista päivittäin. Joskus enemmänkin. Aluksi muistan ottaneeni kupillisen ihan vain aikani kuluksi ja se sitten jäikin tavaksi.
Pääsiäinen on tulossa ja se näkyy täälläkin. Keltaisin kukkaruukuin varustetut kasvit valtaavat osaston vähitellen ja tiput ja munat niiden mukana. Vaan ihmetystä herättää posliininen kukkalaitanen, koska senhän piti olla kielletty materiaali. Voihan sen sentään rikkoa teeäaseeksi! Logic not found. Samalla ihmettelin vessassa olevaa peiliä, silmälaseja ja ikkunoita. Juomalasit ja kahvimukit ym. posliiniastiathan ovat käytössä vain valvottujen ruokailuiden yhteydessä kuten haarukat ja veitsetkin. Muulloin kahvikin juodaan muovimukeista. Entäs kahvinkeitin? Siinähän on kuuma sähkövastus! Välillä en tajua tätä meininkiä... Kaiken tämän merkille pantuani en kuitenkaan ole tänään edes harkinnut vahingoittavani itseäni.

Erilainen puolivuotispäivä

Tärkeä päivä takana. Takana muutakin. Takana on nyt nimittäin jo puoli vuotta tyttöystäväni kanssa, mikä on mielestäni jo saavutus. Lieneekö tuo vaikuttanut asiaan, sitä en tiedä mutta varmaa on, että koko päivän olen ollut iloinen pieni pojan köriläs.
Tapasin tänään psykologin. Tosiaan, nyt tiedän hänen olleen -ologi, eikä -iatri. Jutustelimme ja koin järkytyksen. Vaihteleva mielialani viittaa kuulemma johonkin muuhun kuin aiemmin diagnosoituun keskivaikeaan masennukseen. Luulinkin jo tietäväni mikä minulla on...
Puolivuotispäivän kunniaksi tyttöystäväni tuli vierailemaan osastolle. Menimme varsin vähän käytettyyn "toimintaterapiahuoneeseen" muita häiritsemästä, koska osa potilaista tuntuu häiriintyvän jopa kädestä pitämisestä. Sääntöjä tulkittuani ja hoitajaa aiemmin jututettuani en kokenut tekeväni väärin istuessani vaihteeksi hänen sylissään, mutta minua etsinyt hoitaja pyysi hetkeksi juttelemaan. Ensin kerroin päivän kuuluniseni hänen pyydettyään ja sitten hoitaja huomautti, että vaikkei hänellä itsellään ole sylikkäin olemista vastaan mitään, niin se on silti kiellettyä. Eipä siinä sitten mitään. Menikö puolisen tuntia ja totesin hieman leikkisästi: "Hupsis." Emme kuitenkaan olleet sylikkäin, mutta varmasti ei ollut sekään sallittua (liian vilkas mielikuvitus vie tässä asiassa harhaan).
Mielialani on tänään pysynyt tasaisena. Heräsin virkeänä ja pirteänä, mikä on ollut päivän vallitseva olotila katkonaisesta yöstä huolimatta. Kovin on ihmeellistä, mutta vaihdelleen mielialan takia on tosiaan paha sanoa tulevaisuudesta yhtään mitään. Mitä tuo huominen? Voisinko olla torstaina lääkärin tavatessani riittävän kunnossa kotiutuakseni? Niin paöjon kysymyksiä, vaan ei vastauksia. Toisaalta vastauksethan tuovat aina mukanaan uusia kysymyksiä.

Agro-ilta

Olen pahoillani, etten aiemmin kirjoitellut, mutta se johtuu siitä, että tähän puhelimeen tarttuessani olisin todennäköisesti antanut sille lentotunteja. Siitä syystä en edes hakenut puhelintani toimistosta latauksesta tätä ennen.
Niin tosiaan.  Aloitin aamuni ilman itsetuhoisia ajatuksia, mikä sinänsä oli ihan hyvä. Olin edelleen pitkälti väsynyt tapani mukaan. Päivä meni ilman mitään sen kummempaa, join muutaman kupillisen kahvia ja höpöttelin erään potilaan kanssa. Jutustelimme siinä hieman taustoistamme ja kerrottuani jonkin verran omasta historiastani havaitsin hänen tärisevän, todennäköisesti ahdistuksen vuoksi. Ihmekös jos siis olen tällaisessa paikassa itsekin...
Iltapäivällä huimasi. Koko ajan huimasi vähän ja pää tuntui jotenkin kireältä. Vähän väliä tuli alltoja, joiden aikana minua huimasi niin, että taju tuntui lähtevän. Tunnin koetin tavoitella hoitajaa ja tulos: odota sen ja sen nimistä hoitajaa kahvitauolta. Odottaessa aloin ärtyä. Tunnin odotettuani en enää todellakaan ollut juttutuulella ja äksyilin ja paiskoin ovia ym. Lisäksi kieltäydyin iltalääkkeestä minkä seurauksena nukahdin tavallista myöhemmin.

Mikä eilen ei piinannut, se tänään kärsitään

Ajantajuni on joten kuten säilynyt. Oikeastaan aika heikosti. En ole ollut aivan varma, että onko perjantai vai lauantai, mutta yöni olen nukkunut edelleen katkonaisesti. Odotankin seuraavaa lääkärin tapaamista, jotta asia saataisiin korjattua.
Aamuherätys oli viikonlopun aikataulun takia puolituntia myöhempi, huraa! Lisäksi jostakin syystä niitä oli kaksi. Kymmenen sekunnin välein, jipii! Mua on siis kyrsinyt koko päivän, vaikka aloitinkin aamuni surren sänkyyni käpertyen. Univelkaa on poikkeuksellisen paljon, koska aiemmin olen kotona voinut nukkua pidempään viikonloppuna maksaen sitä velkaa. Olin aamulla voimaton ja kyllästynyt. Olisin halunnut päättää oman tuskani, mutta enhän minä voinut keinojen puutoksen takia. Pahimman masennuskohtauksen jaoin erään tuttavani kanssa matkapuhelimen välityksellä ja hän käänsi minut omaa masennustani vastaan käyttäen omia aseitani. Se sai minut itkemään, mutta ihmekös tuo, kun vahvoja ja suuria tunteita käsitellään. Tähän mennessä suru on taas kääntynyt aggressioksi. Kuitenkin suru oli paljon vahvempaa kuin aiemmin, liekö sitten eilisenkin edestä.
Aamun surukohtauksen aikana hoitaja tulu jututtamaan minua. Juttelimme aamustani ja myöhemmin illalla olevasta sukulaisieni vierailusta. Olisin halunnut perua koko asian jo, mutta hoitaja pyysi miettimään vielä, koska toipumisen kannalta on kuulemma hyvä tavata tuttuja. Mielestäni vaikutus on väliaikainen! No jaa, saimme samalla hoidettua erään mummin nimissä olleen liittymäni sulkemisesta, mutta ei siitä sen enempää.
Kaiken kaikkiaan päivän tuntemukset ovat olleet selvästi aiempaa vahvempia.
Aamu oli epätoivoista, mutta nyt haluaisin tehdä jo jotain tälle kaikelle! Kohta menee hermot, kun vaan ollaan, eikä asiat etene! No jaa... Toisaalta on ehkä hyvä levätä ja kerätä voimiakin? Enpähän tee mitään tyhmää.

Viisi naista + univelka

Näin painajaista yöllä. Muistan vain, että se oli hirveää. Näin myös unta, jossa tyttöystäväni oli raskaana, mutten muista siitäkään muuta.
Väsymys on vallannut minut tänään. Ehkä painajaiset yhdessä katkonaisen unen kanssa ovat lisänneet sitä tai sitten minulle on kerääntynyt univelkaa. Kukapa velasta pitäisi, en minä ainakaan.
Syötyäni aamupalan, soitin huoltajalleni. Annoin hänelle tehtäväksi pitää huolen traakkipuustani (kirjoitettu väärin?), mikä ei ehkä ollut fiksua, mutta tein sen silti. Lisäksi keskustelimme tyttöystäväni äidin soitosta hälle, mikä sai minut lähes itkemään. Huoltajani varmasti huomasi tämän ja heti huoneeseeni päästyäni aloitin kyynelkanavien syväpuhdistuksen.
Päivän tunneskaala on ollut mielenkiintoinen ja äärevä. Äärevyyttä lienee lisännyt väsymys omalta osaltaan. Olen kuitenkin periaatteessa ollut aiempaa positiivisemmalla mielellä osastolla, mutta normaaliakin surullisempi sängylläni. Lisäksi muistan selkeästi kokeneeni syyllisyyttä jostakin makoillessani ja mainittakoon, että itsetuhoisia ajatuksia on ollut lähes yhtä paljon, mutta yhtä pahoina.
Olen täällä aiempaa sosiaalisempi. Huomaan tavoitteellisesti hakeutuvani kahden naisen seuraan, joista toinen on itseasiassa entuudestaan hieman tuttu. Hekin tuntuvat hyväksyvän minut ja mikäs siinä,  olenhan aina viihtynyt enemmän tyttö-/nais- kuin poika-/miesseurassa. Huonetoveriini ei ole tullut otettua enempää kontaktia.
Minulla oli tänään hetken aikaa toivon kipinä. Huoltajani kävi täällä osastolla ja sai sen kylvettyä. Maaperänä en kuitenkaan ollut otollinen ja se kuoli pian hänen lähdettyä. Lisäksi tyttöystävänikin tuli käymään saapuen etuajassa (huoltajani myöhästyi, mielenkiintoista) ja hänen kanssaan vietinkin sapuskan jälkeen aikaa kahdestaan askarteluhuoneessa. Meillä oli pitkästä aikaa imelä hetki ja juuri sitä olin kaipaillut aiemmin ensisuudelmaamme muistellessa. Olin hetken voimissain. Nauroimme, kutittelimme, halasimme... Sitten tuli vierailuajan loppu ja kaikki palasi ennalleen. Mutta aivoissani erittynyt endorfiini vaikuttanee edelleen. Nyt alkaa kuorsaus!

Seurasta hetken helpotus

Nyt on neljäs päivä takana pikkuhiljaa. Yhdeltä tapasin psykologin, jonka kanssa jutustelin kolmisen varttia. Kerroin hänelle taustoistani ja viimeaikaisista tapahtumista ja tuntemuksista. Emme löytäneet mitään selkeätä syytä keskivaikeaan masennukseeni tahi ahdistukseeni.
Olotilani on vaihdellut paljon viimepäivien aikana. Välillä tekee mieli käpertyä sänkyyn ja itkeä, välillä taas tekee mieli nykästä jokaista vastaantulijaa pataan. Tai ainakin seuraavaa. Psykologi sanoitti, että vetäytyvä ja aggressiivinen.
Itsetuhoisia ajatuksia on edelleen ollut. Välillä tuntuu, ettei muusta puhutakaan henkilökunnan kanssa! Toisaalta sehän se täällä olemisen syyni pitkälti on, joten ei sinänsä ihme. Päivälläkin katselin verhotankoa pitävää kulmarautaa arvioiden sen ihmispainon kestävyyttä.
Vieraita on tänäänkin taas käynyt. Tyttöystäväni tuli suoraan koulusta ollen täällä välittömästi vierailuajan alkaessa kolmelta. Ruokaillessani tulivat myös mummini ja kummitätini. Vieraat saivat pikkuhiljaa mieltäni paremmaksi, mutta nyt taas heidän ollessa poissa se on maassa. Senkin olen tänään ymmärtänyt, että viimeajan traagiset tapahtumat ovat koskettaneet läheisiäni todella voimakkaasti tyttöystävänikin tirauttaessa kohdatessamme tänään. Yritä siinä sitten sanoa kaiken kääntyvän parhain päin, kun ei itsekään usko sitä...

Päivä 3, kai.

Yö meni kuten edellinenkin: nukahdin hyvin, mutta nukuin katkonaisesti. Aamulla huonetoverini otti minuun ensimmäistä kertaa kontaktia. Hän ilmoitti tyynyssäni olevan verta ja sitten vaihdettiinkin nimet ja iät. Luuli minua 17-vuotiaaksi, vaikka juuri olen täyttänyt 18. Olo on juuri nyt hieman alakuloinen ja mieleni tekisi kuunnella musiikkia, mutta akkuni tuskin pitää siitä, joten mietin vielä. Märät on korvatkin äskeisen suihkussa käymisen jäljiltä, mutta sillähän ei loppupeleissä ole väliä ollut tähänkään asti.
Ilta saapuu. Mummi ja kummitäti kävivät tänään minua tapaamassa ja tulevat kuulemma huomennakin. Sain myös tyttöystäväni houkuteltua tulemaan ja sanoi tulevansa heti huomenna koulun jälkeen.
Päivän fiilikset ovat olleet alakuloiset. Nyt juuri pieni itkun poikanen tekee tuloaan. Vieraat saivat hieman piristettyä minua ja Hanna toi juustokakkua pyynnöstä huolimatta. Ruokahalu ilmeisesti on kohdallaan! Väsyttää seevetisti, vaikkei tiuku vielä olekaan paljoa ja kohta ompi iltsikkapaaltsikka-aika. Taidan sen jälkeen alkaa nukkua

Eilen tultiin, koska lie lähdetään

Eilen lähdin kesken koulupäivän Peijaksen päivystyksen kautta suljetulle osastolle. Olen ollut aivan sekaisin. En ole tajunnut mistään mitään ja kaikki on tuntunut epävarmalta. Mitä jos kaikki ympärilläni taas murtuu ja murenee? Mitä jos minulla ei kohta ole ketään eikä mitään? Vasta eilen myönsin itselleni, ettei minulla ole kaikki hyvin. Kesken koulupäivän aloin itkeä ja lähdin kotiin peläten itseäni. Peläten, että vahingoitan itseäni. Peläten, että vahingoitan jotain minulle rakasta... Tämä päivä on mennyt pitkälti makoillessa. Aamulla otettiin labroja ja juuri ennen iltapalaa juttelin hoitajan kanssa, joka yritti epätoivoisesti kylvää minuun elämäniloa (minun näkökulmasiis. Hän itse ei oikeasti ollut toivoton). Mummillekin soitin tänään. Hän ei oikein pitänyt kuulemastaan eikä pitänyt kummitätinikään mummin soitettua tälle. Haluavat kuulemma tulla huomenna käymään. Toisaalta ajatus on ehkä hyvä, mutta ei jaksaisi huvittaa.