Turhaako, vai eikö turhaa. Kas siinä klisee!

Kuten hulluimmat teistä jo tietävätkin, olin eilen Peijaksen päivystyspoliklinikalla. Nyt sitten siitä enemmän ja "turhan" käynnin hyödykkyyden arvioimista
Kaikki alkoi istuessani toimistoon ja huokaistessani syvään. Huokaisu ei ollut tahallinen, eikä tarkoituksen mukainen, mutta kiitän vuorossa ollutta ohjaajaa siitä, että huokaisin. Minä nimittäin huokaisin ja hän tärppäsi heti "Everythin alright?"-fiiliksen. Everything definitely wasn't alright. Aloin vuolaasti vuodattamaan pelkojani hänelle. Vahvoja pelkoja olivat mm. oma vointini, sen muuttuminen ja alkava kouluviikko. Jos jo keskiviikosta lähtien en ole kyennyt keskittymään ja perjantaina lähes romahdin, niin mitenkä mahtaisi viikko alkaa! Tahi loppua...
Kaikessa epävarmuudessani istuin toimistossa ja yritin parhaani mukaan kuvata tunteitani ja tuntemuksiani. Minulle soitettiin ambulanssi, joka kiikutti minut päivystyspoliklinikalle. (Ihan teidän riemuksenne viljelen sanahirviöitä :P)
Peijaksessa istuin iiiihanat pari tuntia odotellen lääkärille pääsyä. Olin odotellessa hermostuneena raapaissut vasempaan ohimooni ikävän näköisen haavan ja verta oli valunut aika pahan näköisesti. Lääkäri kiinnittikin ensimmäisenä siihen huomiota ja kerroin, ettei se ole vakavaa tai käynnin syy. Kaiken kaikkiaan yllätyin todella paljon lääkärin lähettäessä minut päivystävän psykiatrin arviointiin. (Lue: "osasin odottaa")
Kartoitettuaan aikansa tilannetta psykiatri tuli siihen tulokseen, ettei osastohoitojakso ole tarpeen, koska itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut. Hän passitti minut kotiin, mutta jotain jäi tästäkin sinänsä turhasta käynnistä käteen, muutakin kuin pelkkä luu: nimittäin nahka, heh heh XD Mutta juu, siis tosiaan jutustelin psykiatrin kanssa puolisen tuntia. Tuona aikana hän sai laannutettua pelkojani ja rauhoitettua muutenkin. Hän sanoi, että tilanne on suhteellisen turvallinen, koska vahingoittamisajatuksia ei ole ollut. Lisäksi hän sai vakuutettua minut tilanteen suhteellisesta vakaudesta, ja ettei kannata liikaa/turhia murehtia, koska tilanne ei tosiaan ollut vielä kauhean vakava ja avohoidon toteutuessa hoidettavissa. Kahdeksalta peijaksessa, puoli yhdeltä kotiovella ja hetki vain, kun taksi olikin jättänyt pihan ja minä sängyssä vetelemässä piiiitkiä hirsiä.