Ajantajuni on joten kuten säilynyt. Oikeastaan aika heikosti. En ole ollut aivan varma, että onko perjantai vai lauantai, mutta yöni olen nukkunut edelleen katkonaisesti. Odotankin seuraavaa lääkärin tapaamista, jotta asia saataisiin korjattua.
Aamuherätys oli viikonlopun aikataulun takia puolituntia myöhempi, huraa! Lisäksi jostakin syystä niitä oli kaksi. Kymmenen sekunnin välein, jipii! Mua on siis kyrsinyt koko päivän, vaikka aloitinkin aamuni surren sänkyyni käpertyen. Univelkaa on poikkeuksellisen paljon, koska aiemmin olen kotona voinut nukkua pidempään viikonloppuna maksaen sitä velkaa. Olin aamulla voimaton ja kyllästynyt. Olisin halunnut päättää oman tuskani, mutta enhän minä voinut keinojen puutoksen takia. Pahimman masennuskohtauksen jaoin erään tuttavani kanssa matkapuhelimen välityksellä ja hän käänsi minut omaa masennustani vastaan käyttäen omia aseitani. Se sai minut itkemään, mutta ihmekös tuo, kun vahvoja ja suuria tunteita käsitellään. Tähän mennessä suru on taas kääntynyt aggressioksi. Kuitenkin suru oli paljon vahvempaa kuin aiemmin, liekö sitten eilisenkin edestä.
Aamun surukohtauksen aikana hoitaja tulu jututtamaan minua. Juttelimme aamustani ja myöhemmin illalla olevasta sukulaisieni vierailusta. Olisin halunnut perua koko asian jo, mutta hoitaja pyysi miettimään vielä, koska toipumisen kannalta on kuulemma hyvä tavata tuttuja. Mielestäni vaikutus on väliaikainen! No jaa, saimme samalla hoidettua erään mummin nimissä olleen liittymäni sulkemisesta, mutta ei siitä sen enempää.
Kaiken kaikkiaan päivän tuntemukset ovat olleet selvästi aiempaa vahvempia.
Aamu oli epätoivoista, mutta nyt haluaisin tehdä jo jotain tälle kaikelle! Kohta menee hermot, kun vaan ollaan, eikä asiat etene! No jaa... Toisaalta on ehkä hyvä levätä ja kerätä voimiakin? Enpähän tee mitään tyhmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olkaa kilttejä, ihanat elokimpaleiseni!